Ihana Maria!

Olipa huikea päivä eilen, kun pääsin tapaamaan jo pitkään ihailemani toimittajan Maria  Veitolan. Karroinkin Marialle, että olen ana pitänyt hänestä mm. suoruuden takia. Ei aina tarvi hyssytellä ja pyydellä anteeksi. No, sitä ei todellakaan eilen tehty ja arvasinkin, että se herättää paljon keskustelua.

Se, että miten ihmiset reagoivat asioihin, on kaikilla oma tyylinsä ja tapansa selviytyä. Ja onneksi onkin niin. Minä valitsin alusta asti sen tien, että haluan puhua avoimesti lasteni kuolemasta, jos voin sillä asialla auttaa muita. Ja toivon, että olenkin auttanut. Julkisesssa työssä toimiminen kuitenkin velvoittaa myös hieman raottamaan omaa elämäänsä ja jos en tekisi sitä mediassa, niin keikoilla kuitenkin ihmiset haluavat keskustella omista ja meidän kokemuksistamme. Ja minulle se on ollut parantavaa. Lastemme kuolemasta tulee pian vuosi. Se ei koskaan unohdu, pojat eivät koskaan unohdu. Ei se, että pidät omaa lasta rinnallasi synnytyksen jälkeen ja tiedät ettei hän voi hengittää, kun ei ole keuhkoja. Odotat vaan, koska lääkäri sanoo, että nyt sydän lakkasi lyömästä. Sen jälkeen syliisi annetaan kaksi kuollutta vauvaa, joita olet kantanut sisälläsi jo aika pitkään. Mutta ai niin, minähän olen kylmä ja ajattelematon ja mitäkaikkea ihminen. Eihän minulla voi olla tunteita tai ajatuksia, kun kuitenkin uskallan mennä televisioon puhumaan selviytymisestä . Minä haluan osoittaa muillekin, että asiasta voi selvitä, surun kanssa voi oppia elämään. Ei se sitä tarkoita, että ne asiat on vaan sysätty mielestä pois! 

Tiedän monta ihmistä, jotka ovat jääneet leskeksi ja jopa jo vuoden päästä on ollut uusi kaveri, ehkä jopa puoliso. Niin, surun kanssa voi oppia elämään eikä elämän tarvitse pysähtyä, vaikka lähipiirissä tapahtuisi kamala kuolemantapaus. Oli nuori tai vanha, niin täytyy muistaa, että itse ei kuitenkaan vielä lähtenyt. On vielä mahdollisuus yrittää uudelleen ja rakentaa elämää vakkapa alusta.

Minä olen surullinen niiden ihmisten puolesta, joilla on vara arvostella suuren menetyksen kokeneita siitä, miten he suruaan käsittelevät tai tuovat sitä julki. Minulla ei ole aikomustakaan mennä itkemään töihin. Voin tehdä sitä rauhassa kotona. Minun työhöni kuuluvat esiintymiset tv:ssä, radiossa, lehdissä ja keikoilla. Älkää tulko sinne odottamaan minun romahtamistani.

Tsemppiä kaikille menetyksen kokeneille ja uskoa tulevaan <3